UNELMISTA TOTTA

No niin, alan pikkuhiljaa purkaa kokemaamme tanne, nain monen paivan jalkeen :) ALoitetaan viime lauantaista. Kello heratti meidat jo ennen aurinkoa ja matkaan lahdittiin vuokratulla jeepilla kera kuskin. Meita matkalaisia oli mun lisaksi toksi Raoul, Matun ja Aparna (Matunin sootti vaimo). Matunin muu perhe tuli meita saattelemaan autolle. Ja eikun matkaan etelaan, kohden Bengalinlahtea Sundarbans nimiselle aluelle, jolla Bengalin tiikerit elelevat. Siella elelee myos paljon ihmisia kylissa, joihin kolmeen meidan oli tarkoitus menna talla visiitilla vierailemaan - kahteen mahdolliseen Meidan-Tulevaan-Omaan-Ihanaan-Koulu-Koyhille-Lapsille-Kylaan ja yokylailemaan Aparnan kotikylaan hanen vanhempiensa luo. Automatka kesti vajaat nelja tuntia. Matkalla Matun naytti meille yhden kylakoulun, jonka irlantilais-ystavaporukka on rakennuttanut ja rahoittaa sen toimintaa. Ihaillen katsoin sita ulkoapain ja toivoin, etta edessapain odottaisi paikka jossa voisimme tehda sen todeksi myos.

Ja siellahan se oli (viela odotellen Annin siunausta asialle). Pienia teita pitkin ajeltiin isolla autolla taitavan kuskin pysyessa hyvin tiella. Saavuttiin hindujen asuttamaan kylaan nimeltaan Ateswartala. Ilma oli ihanan pilvinen ja mietittiin kaikki yhdessa etta koska ilmakin suosii meita niin ehka tama on jonkun uuden hienon kauniin asian alku :) Jannittyneena kaveltiin kylan "paapolkua" pitkin halki juuri korjattujen riisipeltojen ja ohi heinakattoisten savitalojen. Polkua varjosti kuivat palmut. Meita seurasi ihmettelevat katseet ja pienimpien pelokkaat silmat (mita nuo varivialliset ihmiset ovatkaan?). Kylassa oli kauniisti ransistynyt vanha koulurakennut, jota ei oltu kaytetty viiteen vuoteen rahan puutteen vuoksi. Koulun sisalla oli viela polyttyneet penkit ja poydat, liitutaulut. Valokuvattiin ja videokuvattiin paikkaa haltioituneena. Siihen alkoi keraantymaan ihmisia lapsia ja aikuisia. Matun alkoi heidan kanssaan juttelemaan, han oli aiemmin jo kaynyt katsastamassa paikan. Istuttiin alas ja kyseltiin puolin ja toisin asioita. Meille tuotiin tavan mukaan kookokset kateen ja pillilla imettiin vilvoittava kookosvesi sisuksiimme. Tultiin tulokseen, etta kouluun saisi korjaustoilla nelja luokkahuonetta. Kylassa olisi n.110 1-4 luokkalaista lasta, jotka voisivat aloittaa koulun vaikka heti. Intiassa koulu aloitetaan jo viisi vuotiaana. Nain pienet lapset eivat hirmu pitkaa koulumatkaa tietenkaan pysty kulkemaan, joten pienimmille on aivan mahdotonta tasta kylasta lahtea pitkan matkan takana olevaan valtion kouluun, joten lapset tassa kylassa ovat jaaneet ilman koulutusta jo nyt yli viiden vuoden ajan.

Tallaista paikkaa ma ja Anni ollaan mielessamme etsitty ja toivottu etta voitaisiin perustaa pieni jarjesto, johon jokainen halukas (vink vink :)) voisi lahjoittaa pienia maaria kolikoita tai seteleita, joilla sitten kadest kateen ilman minkaanlaista isoa valiorganisaatiota vietaisiin omakustannehintaan apu perille, suoraan koyhille tarvitsevilla lapsille. Nyt vihdoin, kaikkien haaveiluvuosien jalkeen, siitapa nayttaa tulevan totta!! :) Paikka jo on olemassa, Annin kanssa sovittiin, etta jatan rahaa koulun korjaustoihin kun lahden, Matun vahtii toimintaa ja kun palaan Suomeen niin tehdaan Annin kanssa jarjestosta virallinen, hihiii!! pikkuhiljaa hyvaa tulee ja toiminta kun lahtee kayntiin niin voidaan sita kehittaa ja laajentaa kylalaisten tarpeiden mukaan. Hyva olo.

Vertailun vuoksi kaytiin viela toisessa kylassa katsomassa mahdollisen koulutoiminnan aloittamista. Tamakin paikka oli vallan ihana (ja juotiin toiset kookosvedet pillilla:)), mutta arveluttavana seikkana oli se, etta koulun omisti yksityinen henkilo, eika kylayhteiso, kuten ensimmaisessa vierailemassamme paikassa. Tasta saattaisi, Matunin kokemuksen mukaan, seurata ongelmia vuosien kuluessa. Nain ollen paadyimme ensimmaiseen paikkaan. (Ja tassa kirjoitellessani tuli Annilta siunaus kylalle ja toiminnan aloittamiselle:)).

Viela jatkui matka kohden Aparnan kylaa, jossa meita odotti sydamellinen maalaisperhe ihanassa isossa mutatalossa lammen rannalla. Heti syomaan ja istumaan vilvoittavaan tuuleen talon taakse lammen rannalle! Siina ihmeteltiin kukin toisiamme ja elamaa ja nautittiin hiljaisuudesta ja rauhasta Kolkatan hektisen elaman jalkeen. Tuntui kuin olisi paratiisissa... Auringon laskiessa lahdettiin kavelemaan kylapolkuja riisipeltojen ymparoimana kohden joen rantaa. Istuttiin ja ihasteltiin lisaa rauhaa ja joen vastarannan viidakonalkua. Vieraille yritettiin pongata puupaattia ja pimeassa paasimme vihdoin soutelemaan hiljaiselle joelle. Matunin kertoessa tarinoita vastapaisen rannan viidakon asukeista (isoja kaarmeita, apinoita, karhuja, mahdollisesti jattimaisia Bengalin tiikereita) lahestyimme vastapaista rantaa...vahan siina oli semmoinen olo etta hei mennaanko jo takaisin. No mutta osasi siina paaosin nauttia kauniista soutelohetkesta. Laituriin palattuamme kuun valossa lahdimme sahkottoman kylan halki taivaltamaan taas kohden ruokapoytaa - maalais-chicken-curry!! oih voi kuin hyvaa!

Meille oli pedattu peti mutatalon toiseen kerrokseen, jossa aurinkoenergialla toimiva kammenen kokoinen tuuletin oli suunnattu paamme paalle, suloista. Yo oli hikinen ja wc-reissut alakertaan ja ulos isojen (isoimpien koskaan nakemieni) torakoiden lammittama. Torakat kuitenkin (tietaaksemme) pysyivat lattialla eivatka pyrkineet kanssamme sankyyn, jossa ei kuumuuden vuoksi tietenkaan kayteta nain kesaaikaan hyttysverkkoa. Aamulla seitseman jalkeen herasimme siihen, kun Matun kannykalla soitteli heratysta meille alakerrasta. Tasta jatkan myohemmin, muuten menee vallan turhan pitkaksi tama turinointi teille :)